Tämä päivitys on raskasta faktaa menneisyydestäni. Ja, vaikka olen pyöritellyt asiaa mielessäni satoja, ellen tuhansia kertoja sekä käsitellyt sen mielestäni suhteellisen hyvin, niin sen syvällisempi ajatteleminen nostaa herkästi kyyneleet silmiin. Aiheena on peliriippuvuus.
Olen kirjoittanut aiheesta ensimmäisen kerran huhtikuussa 2015 ja maininnut siitä ohimennen myös myöhemmin. Kirjoitin aiemmin tekstissäni: Mitä blogimaailma on antanut?, että voisin käsitellä aihetta uudelleen, jos sitä minulta pyydetään. Sitä pyydettiin heti.
Peliriippuvuus puhututtaa paljon, eivätkö ongelmat varmasti ole tulevaisuudessa vähenemässä, kun virtuaalimaailmat kehittyvät ja pelit ovat jatkuvasti entistä parempia.
Tässä rehellinen tarinani peliriippuvuudestani… Olen tehnyt tarinastani myös videon.
Miten peliriippuvuus alkoi?
Muistan lapsuudessani pelanneeni kaikkia pelikonsoleita. Nintendo 64 ja Playstation 1 ovat minulle hyvin tuttuja. Super Mario ja Crash Bandicoot olivat mukavaa ajanvietettä. Pidin heti virtuaalihahmojen tarjoamasta viihteestä ja siitä, kuinka niitä pystyi pelaamaan kaverien kanssa. Sen aikaiset pelit eivät kuitenkaan olleet mitään grafiikalla juhlimista, eikä peleistä pystytty tekniikan puolesta vielä tekemään kovin moniulotteisia. Pelit saivat silloin aikaan vain hetkellisen huuman.
Konsolipelaaminen ei siis tehnyt minuun sen suurempaa vaikutusta, mutta sitten tulivat tietokonepelit ja internet. Ensin tietokoneella pelaaminen oli aivan harmitonta, yksinkertaisten pelien pelaamista (liiku nuolinäppäimillä ja ammu hiiren vasemmasta korvasta). Tekniikan kehittyessä pelaaminen siirtyi internetiin. Keksittiin massiivisia verkkopelejä, joita pelasi jopa miljoonia pelaajia ympäri maailmaa. Käytin jo aiemmin suhteellisen paljon aikaa tietokoneen edessä istumiseen, koska ujolle, pienen paikkakunnan kasvatille se oli helppo ja mielenkiintoinen tapa viettää vapaa-aikaa.
Pelit ovat kiinnostaneet minua aina jossain määrin. Kaikista eniten minua kuitenkin viehättivät rooli- ja seikkailupelit, joissa maailma annettiin kirjaimellisesti käsiisi ja pystyit tekemään lähes mitä tahansa. Niissä sinulle ei annettu mitään tiettyä toimintakaavaa — ”Selviydy checkpointilta toiselle ja hypi laatikoiden yli.” Tylsää. Vapaa pelimaailma pystyi luomaan mahtavan vapauden tunteen. Se oli minulle kaikista merkittävin ja hyvin koukuttava tekijä.
Roolipelit
2004 Blizzard Entertainment julkaisi ensimmäisen osan kaikille tutusta World of Warcraftista (WoW), joka on kuukausimaksullinen verkkoroolipeli. Olin tähän aikaan 12-vuotias ja peli löysi jotain kautta tiensä elämääni. Sitten tätä poikaa vietiin ja kovaa. Aloitin pelaamisen heti julkaisun jälkeen. En osannut aluksi englantia, mutta se ei pelikokemusta haitannut. Azerothin maailma veti minut mukaansa äärettömän nopeasti. Seikkailu, omien valintojen merkitys, valta ja itsensä kehittäminen lumosivat mieleni.
Virtuaalimaailma vei koko ajan enemmän aikaani. Aloitin aikaisin aamulla ja pelasin iltamyöhään. Vuorokaudessa pystyi helposti pelaamaan 12 – 15 tuntia. Nukkumaan mennessä mielessä oli vain se, että mitä tehtäviä teen aamulla virtuaalihahmoillani. Olin koukussa. Peliriippuvuus. Olin ärtynyt, jos jostain syystä en pystynyt pelaamaan. Koulu tietenkin väistämättä kärsi siinä ohessa, vaikka keskiarvoni yläasteelta päästessä oli 8,5. Tiedä vain mitä se olisi ollut, jos olisin yhtään keskittynyt koulunkäyntiin…
Vaikka en luonteeltani ole erityisen kilpailuhenkinen niin halusin olla tässä pelissä paras. Ja todellakin voin sanoa olleeni hyvä, pelasin erittäin paljon ja ainoa tavoite ole kehittyä pelaajana. Se oli samalla suurta nautintoa, mutta samalla työtä, koska mietin koulupäivät sitä, kuinka voisin kehittyä pelatessani paremmaksi: ”Missä näppäimessä teleportti olisi kaikkein toimivin ja kuinka saisin Critical % optimaalisimmalle tasolle.” Pelasin Suomen Top-3 killoissa (eli käyttäjäryhmissä). He olivat minulle perhe, vaikka en koskaan tuntenut ketään kuin nimimerkiltä. Olin taitava, olin rikas, minulla oli vaikutusvaltaa ja vapautta. Mitä muuta voi toivoa? Ei siis ole mikään ihme, että viihdyin virtuaalimaailmassa paremmin kuin hyvin.
Koulukiusattu
Minua kiusattiin koulussa paljon pelaamisestani: ”Aaro lentelee vain kaikki päivät lentävillä leijonilla.” Tottahan se oli ja valehtelematta olisin siihen aikaan mieluummin lennellyt niillä leijonilla kuin ollut koulussa. Olin virtuaalimaailmassa varmasti monella tapaa parempi kuin niin sanotussa oikeassa elämässä. Mikä on jälkeenpäin mietittynä todella raadollista, mutta se oli todellisuutta.
Vanhemmat eivät tienneet siitä kuinka paljon oikeasti pelasin. Olen aina viihtynyt suljettujen ovien sisäpuolella tekemässä omia juttujani. Joskus piirtelin huomattavasti, luin ja leikin. Pelasin salaa ja pelasin erittäin paljon. Pelasin yöllä muiden nukkuessa, pelasin aamulla ennen kuin muut heräsivät. He eivät olisi voineet mitenkään tehdä asialle mitään. Keinoja on miljoonia kuinka peitellä asioita…
Pelasin World of Warcraftia noin viiden vuoden ajan. Yhteensä pelattuja tunteja on varmasti yli vuoden verran, jos se edes riittää. Sopii taas hetki miettiä, että mitä muuta sillä vuodella ja ajalla olisi voinutkaan tehdä. Se vain on realiteettia. En voi muuttaa menneisyyttä, enkä edes enää tiedä haluaisinko, koska opin kuitenkin niin valtavasti ja nautin todella siitä matkasta. En kadu mitään.
Miten pääsin peliriippuvuudesta eroon?
Harva riippuvainen kokee riippuvuutensa ongelmaksi. Peliriippuvuus ei ollut sitä minullekaan. Pelaaminen oli siihen aikaan paras tapa viettää aikaa. Kerroin piirtäneeni paljon, erityisesti piirsin lihaksikkaita ihmishahmoja. Niitä esiintyi myös virtuaalimaailman joka kolkassa. Ihastuin lihaksikkuuteen siinä määrin, että halusin sellaiset myös kovasti itselleni. Löysin pitkän harkinnan jälkeen itseni kuntosalilta ja innostuin siitä harrastuksesta heti. En tiennyt mitä olin tekemässä, mutta itsenäisyys ja valinnanvapaus houkuttivat minua myös tässä harrastuksessa. Samalla kiinnostuin kamppailulajeista ja aloin harrastamaan potkunyrkkeilyä. Se oli lopun alkua.
Kuntosali ja kamppailulajit alkoivat kulkea käsikädessä, eikä pelaamiselle jäänyt enää niin paljon aikaa, vaikka edelleen pelasin niin paljon kuin pystyin. Itseasiassa liikunta teki minusta entistä paremman pelaajan, refleksini paranivat ja vireystilani kasvoi. Mutta uudet intressit söivät aikaa pelaamiselta, mikä oli kaikin puolin hyvä asia siihen aikaan.
Uusi mielenkiinto
Halusin kehittää lihaksistoani sekä kamppailutaitojani ja ne ottivat kokoajan enemmän roolia elämässäni. Olin löytänyt uuden intohimon ja elämäntavan, liikunnan. Olin ollut virtuaalimaailman huipulla jo muutaman vuoden. Omistin jokaisen hahmoluokan mitä pelillä oli tarjottavana ja muistin todennäköisesti kaikki Azerothin maanosat ulkoa. Se maailma alkoi vähitellen toistamaan itseään ja tietoisesti tajusin, etten voi saavuttaa sen suhteen enää paljoa. Mutta olin kuitenkin tehnyt sitä niin kauan, että se oli muuttunut tavaksi. Lähes kaikki ystäväni olivat osallisena pelimaailmaa ja sitä kautta hoidin edelleen suuren osan sosialisoitumisestani.
Liikunta kuitenkin toi myös elämääni uusia ihmisiä, jotka eivät liittyneet mitenkään pelaamiseen. Meillä oli aivan eri puheenaiheet ja se oli myös yksi suuri askel pois päin addiktiostani. Sain muuta puhuttavaa. Sain muuta tekemistä.
Pelaamiseni väheni koko ajan ja liikuin enemmän. Maailmankatsomukseni muuttui myös sen verran, että päätin kokeilla olla ilman WoWia, annoin peliajan kulua loppuun, enkä enää päässyt tunnuksilleni. Huomasin kaipaavani virtuaalimaailmaa lähes joka päivä. Peliriippuvuus murtui pala palalta. Pidin kuitenkin pitkän tauon tästä pelistä (6 kk), mutta sitten taas ostin lisää peliaikaa. Palasin siihen mistä lähdin. Se ei kuitenkaan enää pystynyt tarjoamaan sitä, mitä joskus siltä sain. Samat kaavat sekä samat kuviot toistuivat uudelleen ja uudelleen. Lopetin nopeasti uudestaan. Paluu entiseen oli kuin viimeinen piste tarinalle. Se kirjan sivu oli viimein nähty kunnolla. Muistan sen tarinan hyvin, enkä enää halua olla osallisena siinä.
Harrastukset
WoWin tilalle tuli muita roolipelejä, mutta mikään ei pystynyt enää tarjoamaan samanlaista viehätystä kuin se pystyi. Peli oli tehty niin hyvin, että sen kanssa on hyvin vaikea lähteä kamppailemaan. Ja olen edelleen sitä mieltä, että se on maailman paras peli. Hyvä, että käytin aikani ennemmin sen parissa kuin autopelejä pelaamalla.
Kuntosalin mukana tuli ajatus jakaa omia kokemuksiaan liikunnasta. Päätin perustaa blogin, joka käsittelee terveellisiä elämäntapoja. Se oli lopullinen kuolinisku pelaamiselle. Aikani ei enää riittänyt sellaiseen tavoitteelliseen pelaamiseen kuin olisin halunnut. Halusinhan olla paras, mutta tällä efortilla en siihen pystynyt, koska halusin myös monipuolisesti perehtyä kuntosali- sekä blogimaailmaan. Keskityin niihin ja pelit jäivät kauas taka-alalle. Uudet harrastukset toivat elämääni samat piirteet kuin pelaaminen, mutta nyt olin itse pääosassa, virtuaalihahmon sijasta. Puin omat seikkailuni sanoiksi ja pystyin hallitsemaan blogiani juuri niin kuin halusin. Se toi vapautta, jota pelaamiselta sain.
En koskaan ole puhunut ammattilaisella peliriippuvuudestani. En koskaan ole puhunut edes vanhemmilleni tai ystävilleni peliriippuvuudesta. Se on asia, jonka olen käsitellyt yksin itseni kanssa. Asia jonka purin lopulta myös blogini kautta muille ja se tuntui todella hyvältä, kun sain riippuvuuden puettua sanoiksi. Kukaan ei ole koskaan ottanut asiaa kanssani puheeksi, vaikka moni nykyään menneisyydestäni tietää. Menneisyyttäni ei pysty lukemaan kasvoiltani. Menneisyys sattui ja sattuu edelleen, mutta se on käsitelty. Eikä siihen enää ole paluuta. Virtuaalimaailman vankeudesta pois pääseminen oli useita vuosia kestävä prosessi.
Askel parempaan suuntaan alkoi yksinkertaisesti uuden mielenkiinnon kohteen myötä, joka antoi muuta ajateltavaa. Minulla se asia sattui olemaan liikunta, mutta yhtä hyvin se voi olla aivan mikä tahansa muukin. Oli se sitten esimerkiksi joku ihminen tai lukeminen, niin sillä ei ole mitään väliä. Pienet säännölliset ajatukset voivat lopulta muuttaa koko maailmankuvan…
Peliriippuvuus vaikuttaa edelleen
Peliriippuvuus tuskin ikinä päästää täysin otettaan minusta. En ole yli kahteen vuoteen pelannut mitään konsolipeliä tai tietokonepeliä, mutta silti välillä kaihoisasti muistelen aikoja, kun vielä pelasin. Välillä näen myös unia pelaamisesta. Pelaaminen on minulle tavallaan edelleen houkuttava ajatus ja kiusaus. Haluaisin, mutta en silti kuitenkaan haluaisi.
Puhun mielelläni pelaamisesta, varsinkin niistä peleistä, joita olen pelannut ja joissa olin hyvä. Mutta kerron myös, etten ikinä palaa entiseen, ellen saa vuorokauteen 48 tuntia lisää aikaa. Tai ellen sitten vanhana halua taas löytää sille aikaa.
Minua ei voisi rehellisesti vähempää kiinnostaa konsoleilla jääkiekon tai jalkapallon pelaaminen, en halua tehdä sitä edes huvikseni. En halua viettää aikaani katsoen joidenkin pelaavan FIFAa, se on viimeinen asia jota haluan tehdä.
Huomaan kuitenkin nykyään pystyväni rentoutumaan, jos katson jonkun pelaavan entisiä pelejäni kuten WoWia, en kuitenkaan haluaisi itse hypätä näppäimistön ääreen. Koska, jos pelaisin, sen pitäisi olla tavoitteellista. Ajatus siitä on lähestulkoon vastenmielinen, mutta myös edelleen houkuttava. Olen pelaamiseni pelannut, ainakin toistaiseksi.
Played 478 days 18 hours 55 minutes.
Vuonna 2018 käsiteltiin peliriippuvuus tarinaa, ajatuksia ja kokemuksia myös Helmin kanssa Digipelirajattomassa. Peliriippuvuus on tärkeä asia.
Peliriippuvuus: Ensimmäinen kirjoittamani blogiteksti (2015)
Oikeastaan tästä asiasta en oo kertonut ikinä, siis ikinä, kellekkään…
Niin kuin otsikosta saattaa jo päätellä, niin tää päivitys koskee peliriippuvuutta.
En pelkää sitä myöntää: mä oon oikeasti ollut peliriippuvainen. Kyllä vaan. Oon päässyt riippuvuudesta eroon monia vuosia sitten omin voimin, mutta haluan siitä silti kertoa.
Peliriippuvainen
Koko pienen ikäni oon pelaillu kaikenlaisia pelejä ja kaikki pelikonsolit ovat melkein tulleet tutuiksi. Muistan Nintendot ja ensimmäiset Super Mariot… Oon pienen paikkakunnan kasvatti ja hiljaisena, yksin viihtyvänä lapsena viihdyin paremmin kuin hyvin pelien ääressä. Eihän pienellä paikkakunnalla muutakaan voi tehdä kuin pelata, ajattelin. Tietokonepelit alkoivat kehittyä hyvää vauhtia siinä jossain vaiheessa. Ja markkinoille tuli nettiroolipeli World of Warcraft (WoW), jokainen tietää sen pelin. Olin 13- tai 14-vuotias, kun tämän pelin ostin ja innostuin siitä suuresti. Siitäpä se sitten lähti.
Jäin peliin koko ajan enemmän ja enemmän koukkuun, mitä paremmaksi siinä tulin… Käytin kaiken vapaa-aikani tän pelin pelaamiseen. Monien vuosien ajan. Oikeasti, saatoin pelata vuorokaudessa helposti 10 tuntia, eikä edes tehnyt tiukkaa. Pelin hahmot tulivat mun uniin, koulunkäynti ja sosiaaliset suhteet kärsivät. Eikä se tuntunut mua haittaavan, ensimmäinen asia mitä aamulla tein oli se, että käynnistin tietokoneen ja aloin pelaamaan. Melkein ainoa asia koulussakin oli vain se, että kohta pääsee taas pelaamaan.
Okei, mua myös kiusattiin siitä, että pelailin sellaista peliä. Koulussa muutamat kiusoittelivat: ”Aaro lentelee aina vaan lentävillä leijonilla.” (liittyi siis peliin). Ja tosiaan, sitä mä toivoinkin, että oikeasti niillä vielä joskus pääsisi lentämään… Kuinka siistiä se olisi? Se varmasti onkin se syy, miksi koukutuin pelistä niin paljon. Olin oikeasti hyvä siinä pelissä, virtuaalimaailma oli todella iso, siellä sait tehdä aivan mitä itse halusit, muut pelaajat tunsivat sut ja pystyit olemaan ”joku”. Pystyit olemaan se joka itse halusit, mitä oikeassa maailmassa en uskaltanut tehdä, olin hiljainen ja ujo, jäin muiden varjoon… Olin peliriippuvainen.
Miten tästä riippuvuudesta pääsin eroon?
Asiaa siis olen pitänyt tähän asti sisälläni, eikä siitä oo tiennyt kukaan. Omilla ratkaisuilla ja ajatusmaailman muutoksilla oon päässyt eroon riippuvuudesta, joka on syönyt paljon vapaa-aikaani.
Jätetään vanhemmat ulos tästä asiasta, mulla on maailman parhaat vanhemmat ja that’s it. He eivät olisi voineet asialle mitään tehdä, he eivät tienneet riippuvuudestani. En ainakaan usko. Minulla oli oma huone, pelasin salaa, keksin kaikenlaisia tekosyitä pelaamiselleni… Olen aina ollut itsenäinen ja viihdyin nuorempana omissa oloissani, joten sain olla erittäin rauhassa. Mistä kukaan olisi saanut tietää pelaamisestani..?
Eroon riippuvuudesta: Aivan ensimmäisessä blogikirjoituksessani kerron, miten päädyin aloittamaan kuntosalilla käynnin. Siinä on yksi ISO syy, miten pääsin riippuvuudesta eroon. Sain toisen mielenkiinnon kohteen ja asian mihin upottaa ajatuksiani. Harrastuksen ilman tietotekniikkaa!
Asetin itselleni tavoitteita elämän suhteen, en halunnut olla enää se ihminen, joka istuu kaiket päivät koneella. Ei, ei ja ei. Siitä pitää päästä eroon. Aamulla herätessä ensimmäinen ajatus ei enää ollutkaan ainoastaan tietokone, vaan ajatuksiin nousivat myös treenaamisesta tulevat lihaskivut. Siitä tunteesta tuli mulle uusi riippuvuus, terveellisempi riippuvuus. Tietokonepelit ja sali kulkivat vielä muutaman vuoden käsikädessä, mutta toinen riippuvuus lopulta kumosi toisen ja lopetin tietokonepelien pelaamisen. Poistin kaikki pelit tietokoneeltani, myin pelikonsolini, en halunnut olla niiden kanssa enää missään tekemisissä…
Itseluottamukseni kasvoi ajan myötä, sain kavereita ja kehitin itselleni unelmia. Olin noin 19-vuotias, olin päässyt virtuaalimaailman riippuvuudesta eroon, ne eivät enää hallinneet mun tekemisiä ja ajatuksia. Välillä pienet häivähdykset kuitenkin kävivät mielessä, kuinka kiva olisi taas pelata jotain? Saatoin kokeilla jotain pelejä hetken, mutta kyllästyin äkkiä…
Monen vuoden progression asia vaati, varsinkin omin voimin. Miksi en hankkinut apua? Häpesin ja pelkäsin. Tarvitaanko muita syitä?
Muita mietteitä
Oon ajatellut, että mulla on mennyt yli vuosi elämästäni täysin hukkaan johonkin virtuaalimaailmaan. Siis ihan oikeasti yli vuosi minuutteina, tunteina ja päivinä! Mutta menikö se aika hukkaan kuitenkaan? Pelithän on tehty sen takia, että ihmiset voisivat pitää hauskaa ja viihtyä, sitähän mä juuri tein… Ja opinhan pelatessani ainakin englantia. Se oli mun tapa viihdyttää itseäni, mutta se meni täysin yli ja sairaalloiseksi… Ei enää.
Käytin peliin varmasti tuhansia euroja, mitä kaikkea sillä olisin saanut? En halua edes ajatella.
Kaikilla on menneisyys ja sitä ei voi muuttaa, vaikka haluais… En oo ylpee tästä asiasta, mutta se ainoastaan tekee musta vahvemman. Ei peliriippuvaisuus pysty mua millään vahingoittaa enää.
Oon nyt 21-vuotias ja menossa oikeaan suuntaan, vanhaan ei oo paluuta. Oon todella onnellinen sellasena, kun just nyt olen. Nykyään en pelaa mitään konsoli- tai tietokonepelejä. Niitä on todellakin tullut pelattua ihan tarpeeksi tän elämän ajaks.
Siinäpä tosiasiaa mun elämästä…
Kirjoituksen tarkoituksena ei todellakaan ole herättää mitään myötätuntoa mua itteäni kohtaan, oon asiat käsitelly mielestäni niin hyvin kuin pystyn.
Tarkoituksena on herättää ajatuksia, mitä tahansa ajatuksia.
Mikä tässä elämässä on tärkeää ja mikä ei?
-Aaro, entinen peliriippuvainen